Teen palapelejä mielelläni silloin kun on aikaa ja sitähän palapelin teko vaatii. Aikaa. Eilen illalla ruokapöydälle kumottiin 2 000 palan palapeli. Monen tunnin pakerruksen jälkeen palapelistä on hahmottumassa vihdoin jotain järkeviä maamerkkejä. Mikä siinä on, että palapelin tekeminen koukuttaa aikuisenkin tuntikausiksi?
Olen aina tykännyt palapeleistä. Kai se on syvällä geeneissä, koska muistan jo lapsuudesta että niitä rakenneltiin. Nykyään nautin niistä muun muassa siksi, että tehdessä aivot saa laittaa täysin narikkaan, off-asentoon. Jo paloja käännellessä tuntuu, että tekee jotain terapeuttista: ota-käännä-ota-käännä. Satunnaisia ajatuksia kulkee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei varmaan yllätä ketään, että pian hoksasin miettiväni, miten palapelejä voisi hyödyntää omassa työssä.
Palapelejä on moneen lähtöön. Lattiapalapelit, kahden palan palapelit, äänipalapelit, nuppipalapelit, kuvapalapelit, Find it- palapelit (esim. Where’s Waldo? tai Richard Scary), maisemapalapelit ja extreme-luokan palapelit (Instagramissa joku rakensi 32 000 palan palapeliä!). Käytän näitä kaikkia mieluusti harjoittelumateriaalina, palapelin kun sopii ikään kuin ikään ja on valittavissa harjoittelijan taitojen mukaan.
Palapelin palat toimivat loistavasti pisteinä tai motivaationa.
Puheilmaisun osalta tavoitteina voi olla ääntelyn vahvistaminen, nimeäminen, tukiviittomien harjoittelu, kerronta, harjoiteltavissa olevien äänteiden vakiinnuttaminen tai vaikka lukitaidot. Puhumattomien lasten kanssa mallittamista ja toistoa saa lisättyä esimerkiksi piilottamalla eläinpalapelin hahmon kerrallaan selän taakse tai käsien väliin ja huutelemalla heidät esiin: ”kissa? kissa, missä olet? kissa löytyi!”
Puheen vastaanoton tehtävissä olen käyttänyt palapelejä esimerkiksi lausetasoisen ymmärtämisen harjoitteluun (anna lentokone/kutita kissaa), ohjeen mukaan toimimiseen (hae tuolilta mansikka/näytä miten lentokone lentää), käsitteiden harjoitteluun (kuinka monta palaa laitat/ota punainen) ja auditiiviseen päättelyyn (mikä kulkee vedessä/mikä puetaan päähän). Sijaintikäsitteitä ei koskaan voi harjoitella liikaa, ja mikäs sen hauskempaa kuin aarteenetsintä? Palapelin palat piiloon huoneeseen ja ohjeen mukaan etsimään: yksi pala on tuolin alla, seuraava pala on hyllyn takana. Lopuksi aarre kasataan ja voidaan vielä muistella, missä oli paras piilopaikka: ALLA vai TAKANA.
Palapelin palat toimivat loistavasti siis pisteinä tai motivaationa. Äännetoistoja tulee takuulla tavallista enemmän, jos mukana on Salama McQueen – tai Tuhkimo-palapeli, jonka palat pitää ”tienata”. Usein erityisesti poikalapset innostuvat palapelin tekemistä niin, että sitä voi käyttää aloitteen tekemiseen tai pyytämisen harjoitteluun (lisää, haluan) – eli toimii myös PRT-menetelmän parissa.
Käytän palapelejä myös itsetehdyissä materiaaleissa. Esimerkiksi kahden palan palapelejä voi käyttää moneen tarkoitukseen. Minulla ne ovat konsonanttiyhdistelmien harjoittelussa suuressa roolissa. Harjoitelussa auttaa, kun tavurajat on ”havainnoitu” leikkaamalla palat erilleen. Toimii loistavasti myös esimerkiksi pitkien sanojen harjoittelussa. Lisäksi idealaarisssani odottaa askartelua kahden palan palapelit yhteenkuuluvista asioista (koira-luu/vesisade-kumpisaappaat) ja minimiparit (luu-suu/matto-katto). Tässä versiossa kannattaa tehdä erimuotoinen leikkausraja eri parien välille, jolloin harjoittelija saa visuaalisen tuen parien löytämiseen.
Löysin hauskan palapeli-idean amerikkalaisen puheterapeutin materiaalivarastosta: A4-sivun tehtäväkorttien (esim. äännekuvien) taakse oli liimattu A4-kokoinen iso kuva. Tämä oli siis leikattu paloiksi niin, että tehtäväkorttien takaa sai aina palkkioksi yhden palan isosta kuvasta. Liimaamisen voisi ohittaa kaksipuoleisella tulostuksella! Ja eikun leikaten!
Stereotyyppien mukaan miehet ovat parempia avaruudellisessa hahmottamisessa kuin naiset.
Meillä kotona palapeli rakentuu yhteistyönä – toisella puolella on nainen, puheterapeutti, palapeli-intoilija, ja toisella puolella on mies, diplomi-insinööri. Huomasimme, että lähestymme palapelin rakentamista aivan eri vinkkelistä. Tekeeköhän miehet ja naiset siis palapelin eri strategioita käyttäen? Minä huomasin kaikkien palojen keskeltä helposti samankaltaiset ja keskityin palojen muotoon. Toisella puolen pöytää lähestyttiin tekemistä enemmän kuvan yksityiskohtien kautta. Yhden palan paikka löytyi mallikuvaa vertaamalla hetkessä, johon taas minun aivot eivät kyenneet. Oletteko huomanneet samaa vai päteekö tämä vain meidän osoitteeseen?
Stereotyyppien mukaan miehet ovat parempia avaruudellisessa hahmottamisessa kuin naiset, mutta piti ihan käydä etsimässä aiheesta tutkimusta, koska minusta tuntui että olimme yhtä taitavia. Lähestyimme asiaa vain eri näkökulmista. Kävi ilmi, että tutkimuksissakin edelleen kiistellään siitä, onko tällaista sukupuolieroa avaruudellisessa hahmottamisessa edes olemassa. Valtaosassa tutkimuksista on kuitenkin päädytty siihen, että miehet ovat parempia avaruudellisessa hahmottamisessa kuin naiset. Mutta miksi? Päällimmäiseksi syyksi esitettiin ympäristön ja kasvatuksen vaikutusta eli vanhemmat saattavat tiedostamattaan tarjota pojille enemmän harjoitusta avaruudellista hahmottamista vaativissa tehtävissä kuin tytöille. Eli stereotypiasta tulee itseään toteuttava ennustus. Oho.
Onneksi harjoitus tekee mestarin – tässäkin!
